Kun nyt totesin, että elämäni kaikkien ongelmien (...) perimmäinen syy on piinaavan nolohko ikävä sitä henkistä kaksoisolentoani (olkoon hän tästä eteenpäin Toivo, sopii kuvaan) kohtaan, en ole oikeastaan muuhun pystynyt kun nyyhkimään saavuttamattomissa olevan hellyyden perään. Onneksi sentään vaan omassa päässäni, ja nyt vähän täälläkin, mutta pelkkää voittoa etten ole asianosaiseen kehdannut ottaa yhteyttä. Harmittaa noin ylipäänsäkin olla aina se aktiivisempi, vaikka tämä toinen osapuoli on täysin vastuussa kaikesta! Se se ensin pihkaantui ja otti yhteyttä ja sekoitti sitten minunkin mieleni. Ni. Hitto.
Ja juuri kun pääsin ystävillekin kehuskelemaan kuinka tyytyväinen olen tilanteeseeni, etten totisesti kaipaa ketään viereeni vaan pikemmin päinvastoin, pysyköön jokainen itsesuojeluvaiston omaava riittävän välimatkan päässä.
Miks ei nää asiat voi olla sellasia satukirjamaisen simppeleitä, jossa tää neitokainen vetelee sikeitä ja juuri se oikea ihanainen kauriinsilmäinen nuorukainen tulee herättämään täydellisellä ranskalaisella suudelmalla? Miks näihin täytyy sekottaa jotain reaalimaailman karuja totuuksia ja kohtaloita mukaan? Klisee-Terttu eläis ihan mielellään vaahtokarkkitahnassa.
Kaikista hirveintä on, että pelkään tässä hellyydenkaipuussani antavani periksi jollekin näistä herroista, joilta sitä varmasti saisin, mutta joka ei niin järin paljon normaalitilanteessa lämmittäisi tai olisi mitenkään reilua. Välttämättä. En tiiä, oon taas ihan sekaisin vaikka juuri vakuuttelin löytäneeni oikean suunnan ja itseni ja elämän tarkoituksen. Just joo, hip hei ja tirlittan. Olin eilen jo niin lähellä luovuttamista (kiitos yksinäiset illat ja facebookchat), että viikonloppu pelottaa. Pitäkää mut kaukana viinipulloista please.
Onneks aina voi syyttää hormooneja.
Jep jep.
- Terttu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti